“Nyt ei ole leikkauslistojen aika kunnissa!” Näin ovat toistuvasti sanoneet koronan sävyttämän vuoden 2020 aikana monet johtavat poliitikkomme, mm. maamme pääministeri Sanna Marin (sd). Miksi ihmeessä Espoo sitten leikkaa ihmisten peruspalveluista liki 150 miljoonaa seuraavien vuosien ja valtuustokauden 2021-25 aikana, yrittäen näin samalla sitoa tulevien valtuutettujen kädet jo tiukasti useiksi vuosiksi etukäteen, sopivasti ennen vaaleja? Leikkauslistat sopivat Espoossa mm. demareille, valtapuolue kokoomuksen lisäksi (jälkimmäinen ei toki ollut kenellekään yllätys). Demarit, siis maamme hallituksessa, huutavat suorastaan leikkauslistoja vastaan mutta paikallistasolla asialla ei näy olevan heille juurikaan merkitystä. Kunhan saadaan olla vallan ytimessä mukana, hinnalla millä hyvänsä. Yksistään sote -toimialalta Takeen (taloudellisesti kestävä Espoo -sopeuttamisohjelma) sitoutuneet puolueet (kok, sdp, rkp, kd, lib, kesk) ovat sitoutuneet leikkaamaan n. 57 miljoonaa euroa lähivuosien aikana. Äänestäjien on hyvä tämäkin tietää jo tässä vaiheessa.
Tähän leikkauspolitiikkaan ei tietenkään olisi yhdenkään hallituspuolueita edustavien Espoon poliittisten ryhmien valtuutettujen pitänyt suostua ja sitoa käsiään seuraavaksi valtuustokaudeksi. Mutta niin ne vaan menivät ja tekivät, vihreitä lukuunottamatta. Vaihtoehtoja nimittäin olisi. Niitä on politiikassa aina. Politiikassa on nimittäin pohjimmiltaan kyse arvoista ja arvovalinnoista. Ja vaihtoehdoista. Espoossa näyttääkin olevan vallalla vaihtoehdottomuus, valtuustokaudesta toiseen. Ei koskaan kajota veroprosenttiin, ei liiemmälti rahastoihin, ei tarkastella tulopuolta juurikaan vaan aina mennään leikkauslistojen laatimiseen ja kaupunkilaisten peruspalveluiden kurjistamiseen.
Keskellä modernin aikamme ehkä suurinta (pandemia-)kriisiä, ovat panostukset lapsiin, nuoriin ja perheisiin – varhaiskasvatukseen, opetukseen, koulutukseen sekä varhaiseen tukeen ja ennaltaehkäisevään työhön ja sote -palveluihin – juuri se tärkein arvovalinta ja tulevaisuusinvestointi, minkä me kuntapäättäjät ikinä voimme tehdä. Jo nyt on tiedossa, kuinka paljon pahoinvointia koronavuosi on tähän mennessä aiheuttanut. Loppulasku hirvittää – ainakin minua. Ihmisten kasvanut pahoinvointi ja taloudellinen eriarvoistuminen ja syrjäytymiskehityksen voimistuminen, lapsista, nuorista aina aikuisiin ja vanhuksiin, on tullut varmasti jo kaikille selväksi tämän poikkeuksellisen ja raskaan vuoden aikana. Lähivuodet tulevat näyttämään, kuinka vaurioitunut yhteiskuntamme tulee olemaan, erityisesti mielenterveyden ja hyvinvoinnin suhteen. Pahaa pelkään, että näemme ja kuulemme vielä surullisia uutisia pitkään, ellemme ymmärrä panostaa riittävästi resursseja kaikkiin julkisiin palveluihin kunnissa ja kaupungeissa, juuri nyt.
Espoolla on ihan mukavasti rahastoja, kuluneen vuoden 2020 talous osoittautui loppujen lopuksi ylijäämäiseksi (liki 10 miljoonaa euroa) ja kokonaisuutena siis erittäin hyväksi, kiitos myös valtiovallan mittavien kuntatalouteen suunnattujen koronatukien, ja tilanteemme on yllättävän paljon parempi kuin mitä virkamiesjohtomme vielä elo-syyskuussa tänä vuonna meille päättäjille ja kaikille kaupunkilaisille maalaili. Velkaelvytystäkin olisi voitu Espoossa miinuskorkojen aikana harkita enemmänkin. Itse olisin ollut myös iloinen veronmaksaja, edes 0,25%:n maltillisella veronkorotuksella, jotta kaupunkilaisten tärkeistä perus- ja lähipalveluista, kuten lähikirjastoista, kouluista ja päiväkodeista ja niihin liittyvistä pienemmistä luokka- ja ryhmäkoista, ennaltaehkäisevistä palveluista, vammais- ja vanhuspalveluista ym. ei tarvitsisi leikata euroakaan. Pelkästään sote -toimialalle kohdistuu massiiviset, liki 57 miljoonan euron sopeuttamispaineet. Jossain tämä alkaa pian näkymään, ellei jo näy. Olen erittäin huolissani kaupunkimme koko sote -toimialasta jo tällä hetkellä, kuluneen neljän valtuustovuoden ajalta.
Myös taloudellisesti kestävä Espoo -sopeuttamisohjelmaan kirjattu vähintään nelisarjaisten koulujen säilyttäminen jatkossa kouluverkossa edustaa todella kovaa koulutuspoliittista arvovalintaa ja on lasten ja nuorten sekä vanhempien kouluvalintaan liittyviä mahdollisuuksia rajoittava. On varsin selvää, että tällaisella “diilillä” lakkautusuhan alla eivät ole enää ainoastaan Nuuksion ja Pakankylän kaltaiset kyläkoulut vaan myös monet muutkin em. kouluja suuremmat , kuten vaikkapa Mikkelän ja Hösmärinpuiston koulut. Kaikkiaan on kerrottu ja arvioitu, että n.11 koulua tullaan jollain aikavälillä kokonaan lakkauttamaan, tässä vaiheessa. Luvut toki saattavat muuttua, pahempaankin suuntaan, matkan varrella. Lapsivaikutusten arviointia ei ole tässäkään kohtaa (vielä) tehty, kuten ei valitettavan monissa muissakaan kaupungin isoissa linjauksissa; tämä arvioinnin tulisi olla päättäjille päätöksenteon pohjana, kun aikanaan näitä erittäin ikäviä päätöksiä tullaan tekemään.
Lisäksi sivistystoimeen ja erityisesti kouluverkkoa koskien Takessa heijastuu myös vahvasti sokea usko suuruuden ekonomiaan; isoihin yksiköihin niin päiväkotien kuin peruskoulujen ja lukioiden osalta. Mitään tutkimusnäyttöä tästä suuruuden tuomasta pedagogisesta hyödystä ei juurikaan ole; sen sijaan sen aiheuttamista stressi- ja kuormitustekijöistä, niin fyysisistä kuin psyykkisistä on. Espoolaiset pienet kyläkoulut ja muut pienemmät yksiköt ovat yksi niistä monista asioista, joiden puolesta olen tehnyt hartiavoimin töitä koko valtuustokauden ajan mm. opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa. Kouluverkon, erityisesti lukioiden, vahva alueellinen keskittyminen Etelä-Espooseen on myös luonut eriarvoisuutta Espoon eri kaupunkikeskusten vetovoiman ja tulevaisuudennäkymien ja kehityksen kannalta. Tämä on myös asia, joka on noussut syksyn ja koko vuoden aikana usein keskustelun aiheeksi monilla foorumeilla ja tullut esille myös kaupunkilaisten palautteissa.
Sama koskee lapsen ja nuoren oikeutta juuri hänelle parhaimpaan tukeen. Lähikouluun ei siirry kuin taikatemppuna ”tuki lapsen mukana”. Espoon pyrkimys vahvistaa lähikouluja on ajatuksena kaunis ja kannatettava, toteutuksesta on jo nyt kuulunut kuitenkin pilotin kautta varsin toisenlaisia palautteita. Opetushenkilöstö kertoo pelonsekaisin tuntein kokemuksiaan pilotista – kuulemaansa ja näkemäänsä meille luottamushenkilöille. Mistään muusta asiasta en ole koko valtuusto- ja lautakuntakaudellani saanut niin paljon ja niin huolestunutta palautetta kuin “Lähikoulut vahvaksi” -hankkeesta. Kiteytän henkilöstöltä saamani runsaslukuisen palautteen yhteen lauseeseen: Espoo haluaa lakkauttaa likimain kaikki erityisluokat ja -ryhmät, sysätä vastuun erityisestä tuesta käytännössä (ei toki suoraan) viime kädessä luokan- ja aineenopettajille, joilla monilla ei ole riittävää osaamista.
Kaikki kärsivät, opettajat, oppilaat, vanhemmat, mikäli opetusalan ammattilaisia ei kuulla, kuunnella ja osallisteta aidosti tässä asiassa; vanhempia, lapsia ja nuoria unohtamatta. Tämä asia, sen virkamiesvalmistelu ja -esittely sekä siitä mahd. tehtävä päätös, joka tuotaneen lautakuntaan aikaisintaan helmikuussa 2021 ja joka on ehkä koko valtuusto- ja lautakuntakauden yksi merkittävimpiä suomenkielistä perusopetusta koskevia asioita, josta päätämme, jollain tavalla, pitää sisällään suuria riskejä mutta mielestäni varsin vähän aitoja mahdollisuuksia, kovan taloudellisen sopeuttamisohjelman viitekehystä ja poliittisia realiteetteja vasten. Tälläkin hetkellä kaupungissa on huutava pula erityispedagogiikan parhaimmista osaajista ja ammattilaisista, erityisopettajista, varhaiskasvatuksesta aina toiselle asteelle saakka. Henkilöstöpulaa on myös muissa lasten ja nuorten oppimisen tuen palveluissa; koulupsykologeja ja -kuraattoreita on täysin riittämätön määrä todelliseen tarpeeseen nähden. Tarve tullee kasvamaan koronakriisin myötä aivan lähitulevaisuudessa.
Minulle on pitkän linjan opettajana, erityislapsen isänä, oppimistutkijana sekä erityispedagogiikan koulutuksen saaneena kuntapäättäjänä ollut jo alusta lähtien kutakuinkin selvää se, että meillä ei ole varaa siihen, että kaupunkimme menettää erityisopettajamme ja/tai muut pätevät opettajamme lähikouluperiaatteen vahvistamisen myötä sillä tavoin, kun sitä ollaan *mahdollisesti* virkamiesten toimesta viemässä eteenpäin. Lautakunta onneksi päättää asiasta – eivät virkamiehet. Henkilöstön ja vanhempien (sekä lasten ja nuorten) huoli ja pelot ovat aihellisia ja perusteltuja. Niihin tulee myös suhtautua päättäjänä vakavasti.
Lähikirjastopalvelut ovat myös uhattuina ainakin Soukassa, Laajalahdessa ja Otaniemessä sekä heikkokuntoiset kirjastorakennukset Laaksolahdessa, Nöykkiössä ja Viherlaaksossa. Näistä mahdollisesti saatava säästö on murto-osa kaupungin megalomaanisiin infrahankkeisiin nähden. En rehellisesti sanoen usko kirjastoselvitysten ym. auttavan enää paljon asiaa; toivottavasti olen väärässä. Monille espoolaisille, ja suomalaisille, lähikirjastot ovat erittäin tärkeitä ja merkityksellisiä palveluita, monella tapaa.
Espoossa rahaa tuntuu riittävän raiteisiin ja infrahankkeisiin miljardeja. Mutta ihmisten peruspalveluista leikataan ja säästetään. Valtuustokaudesta toiseen. Halutaan jättikokoisia kouluja, päiväkoteja, lukioita. Suuruuden ekonomiaa ja ihannointia. Halutaanko tällaisen kehityksen jatkuvan? Suuruuden ekonomia ja kylmän kova tehokkuusajattelu edellä emme saa hyvinvoivia lapsia emmekä aikuisia. Espoo pystyy paljon parempaan. Nyt ei todellakaan ole niiden leikkauslistojen aika!
Kirjoittaja on Espoon vasemmiston valtuustoryhmän jäsen, opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsen sekä Espoon vammaisneuvoston varapuheenjohtaja. Kahden alakoululaisen isä, vanhempainyhdistys- ja kansalaisaktiivi ja toiminut opetusalalla – välillä tieteen ja tutkimuksenkin parissa – jo 33 vuoden ajan. Kuntapolitiikassa 2000-luvun alusta alkaen.